Tänään, maanataina, tänne Nairobiin kokoontui edustajat kahdeksasta maasta (Kenia, Tansania, Uganda, Etiopia, Burundi, Ruanda, Kongo ja Suomi)ja siten myös kahdeksasta kirkkokunnasta.Mun vastuut on huomenna, joten tänään oli hyvää aikaa kuunnella, mitä meidän kumppaneilla on mielessään. Puheet tänään pysyivät lapsissa ja nuorissa. Kenian väestöstä 50% on alle 15-vuotiaita ja nuorin väestö lienee Etiopiassa, jossa yli 60% väestöstä on alle 14-vuotiaita.
Tähän asti mieliala oli korkealla ja iloisella mielin ajattelin noita lapsia ja nuorisojoukkoja. Sitten tuli taas tuo inhottava realismi vastaan. Näillä lapsilla täällä ei mene hyvin.
HIV/AIDS on tuhonnut yhden sukupolven ja jättänyt jälkeensä suuren joukon orpoja, joista isovanhemmat ovat parhaansa mukaan yrittäneet pitää huolta. Tästä on taas seurannut uusi ilmiö Afrikassa, eli katulapset. Ennen vanhaan lapset hoidettiin kylissä yhteisesti, mutta kun on tultu kaupunkeihin, niin tuo yhteys sukuun on katkennut ja kun vanhemmat ovat menehtyneet, niin ei ole ollutkaan yhteisöä lapsista huolta pitämässä.
Järkyttävät määrät lapsia Ugandassa ja Kongossa on kidnapattu lapsisotilaiksi. He ovat nähneet ja tehneet käsittämätöntä väkivaltaa.
Lapsia kuolee nälkään ja tauteihin. Lääkkeitä ja ruokaa maailmassa olisi, mutta heidän hätänsä ei juuri maailmaa kosketa. No mistä hakea apua?
Afrikassa hädän tullen käännytään seurakuntien puoleen. Kirkko haluaa elää, auttaa ja olla ihmisten arjessa, myös hädän keskellä. He haluavat auttaa, mutta myös heidän resurssinsa ovat varsin vaatimattomat.
Ruandalaisten puheenvuorosta nousi myös toisenlainen huoli. Yli 90% ruadalaisista nuorista ja aikuisista ovat itse traumatisoituneet Ruandan kansanmurhan aikana. Kuinka voin auttaa traumatisoitunutta, kun olen itsekin vielä avun tarpeessa. Ruandan valtio auttaa, mutta sieltä ei tule rakkautta. Kirkolta saa rakkautta, mutta ei ole oikein osattu auttaa. Ja pyörä pyörii.
Näillä sanoilla oikein hyvää ystävänpäivää teille kaikille.
Kari Rönkkö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti